”JSRF 2020 – lihaa ja pettymyksiä” OSA 2

Perjantai, 17.7. klo 11.15

Teltan sisäpinta höyrysi auringon paahtaessa sen polttouunin lämpöiseksi, kun me, minä ja valerakkaani, avasimme paljonnähneet ja reunoiltaan sisään- ja ulospäin turvonneet silmämme. Tunsin lämpöä makuupussissani, mutta myös levollisen kehoni sisällä sekä vaaksan verran myös sen ulkopuolella… Hipaisin Elinan lakanaa, ja Elina värähti… Hän olisi valmis. Tunsin edelleen vetoa molemmissa käsissä, Elinan kiskoessa minua luokseen, mutta tiedostaen, että toisessa ranteessani on köysi, joka on solmiutunut elinikäiseen umpisolmuun… En tulisi tuosta otettani irrottamaan, sen päätin.

En tulisi silkkaa pelkuruuttani tilannetta muille paljastamaan, enkä luomaamme kuplaa rikkomaan. Sisimmässäni toki tiesin, että minusta oli tulossa ihmissika, Elinan ollessa minulle pelkkää kulissia, jonka takana saisin lavastaa elämäni täysin uusin lavastein. Valerakas, se Elina minulle oli.

Avasimme teltan vetoketjun hikisin sormin ja irrotimme telttanaruihin solmiutuneen, hieman sinertävän Jarmon, ja lähdimme ensitöiksemme rannassa nököttävää telttasaunaa kohti. Paljaat vartalot täyttivät horisontin astellessamme kohti tuota hetkellistä pelastusta, joka saisi meidän sielumme ja ruumiimme puhtaiksi kaikesta tuosta meidät pinnoittaneesta loasta. Asettauduimme aloillemme, Jarmo kiukaalle, me sen viereen. Väsyneet, mutta innokkaat jalat saksalaisten saunojien hartioilla istuessamme pohdin tulevaa. Ensimmäinen siirto tulisi olemaan Jarmon siirtäminen lauteiden alta johonkin viileään, polttavan punan levittyä poskipäästään jo polvitaipeisiin… Tai ehkä sitä ennen tiukka katse Elinaan ja kaksi sanaa: Hei, hei! Koetin kerätä rohkeuttani, mutta sanat, ne eivät suustani ulos tietään löytäneet.

Omat suunnitelmani olivat joka tapauksessa selvät; nopea peseytyminen, muodollinen ja Elinan tyytyväisenä pitävä uintituokio, vapahtava valhe, nopeat liikkeet, Elinan karistus – vapaus! Viisituhatta ystävääni auttaisivat minua eksyttämään Elinan… Väkijoukon tarjoama kilpi suojanani saattaisin viettää loppufestivaalin ilman Elinaa, tähän luotin. 


Perjantai, 17.7. Klo 14.00

John Smith Rock Festivalin portit avautuivat silmieni edessä kuin minun sydämeni ja haarani. Olin valmis ottamaan SEN omakseni. Jalkani kiihdyttivät tahtomattani liikettään, katseeni kohdistui ainoastaan tuohon porttiin, joka oli valmis imaisemaan minut sisäänsä… Ees-taas, ees-taas… Tuolla hetkellä silmäni eivät tarkentuneet edes Elinaan, joka oli pukeutunut punaiseen kumiin ja tullut odottamaan minua, rakastaan, portinpieleen. Jyräsin hänet, kuten muutkin tielleni sattuneet, kiinteällä vartalollani ja jätin hänet maahan voihkimaan… Niinhän hänelle oli käynyt usein aiemminkin, kumipuvussa…

Käsittämättömän kiihkon vallassa kiersin juottopisteet ja ruokakojut, paitamyynnit ja muun maallisen, lanaten alleni kaiken tielleni eksyvän. Ymmärsin Jarmoa – tämä on elämää! Huumasta humaltuneena kirmailin ympäri Peurungan vihreää niittyä, jonka nöyrin palvelija tunsin olevani. Pysähdyin, hyväilin ja rakastin sitä, tietäen, että joutuisin sen kohta viidentuhannen muun kanssa jakamaan. Mutta juuri tällä hetkellä se oli vain minun.

Kolmen vartin jälkeen, tajunnan palattua ruumiiseeni havaitsin, kuinka keltaiseen liiviin sonnustautunut kaksikko lähestyi minua reippain askelin. Kovia kokeneet, elämää nähneet, muodokkaiden käsivarsien päässä olevat sormenpäät upposivat niin niskaani kuin pakaroihini, kaksikon tarttuessa neljin käsin ruskettuneeseen vartalooni… Hetken näin vain JSRF-taivasta, jossa tunsin myös olevani, heidän kantaessaan minut portin ulkopuolelle, jossa Jarmoa jo minua odotteli… Viimeinen muistikuvani tuosta matkasta on karhealla äänellä, kuuluvasti korvaani kuiskattu: ”Nyt, saatana, lähdet, ja takaisin tulet, kunhan olet pukenut edes jotain päällesi!”

Käytyni verhoamassa itseni nahkaan suuntasin tieni kohti aluetta, josta oli jo korviini kantautunut pukeutumismusiikiksi uutta kotimaista metallikoalitiota, vanhan liiton kilpi- ja miekkataistelun ääniä sekä ruotsalaista miesvääntöä. Saatuani viimeisenkin kaulapannan niitattua kiinni, olin valmis taisteluun! Kuulin Elinan minua sillä välin etsiskelleen, en välittänyt.

Päivä kulki kulkuaan, minä sen mukana. Ekstaattinen tilani jatkui ja sai makkaraperunat maistumaan mansikoilta, hanaoluen kalleimmalta burgundilaiselta… Olin saanut pitkiä katseita pitkin päivää, johtuen kenties nahkaisesta, naamani peittävästä ihanuudesta, mutta toisaalta uskoin, että nuo silmäparit olisivat valmiita näkemään minut myös toisenlaisessa nahka-asussani… Tämä sai minut hieman raottamaan tuota salaisuuden verhoa, nivusista… Havaitsin, että vastaantulijoiden katseet viipyivät yhä silmänrei´istä pilkottavissa verestävissä, smaragdinvihreissä silmissäni, joten vedin päättäväisin ottein vetoketjun kiinni. Tämä kortti oli käytetty. Eikä tuo ajatuskaan houkutellut, olinhan lupautunut olemaan yhden mies, nimittäin SEN yhden. 

Päivän kääntyessä iltaan olin lainannut Jarmolle lähes kaiken omaisuuteni, herättänyt pahennusta, öykkäröinyt, unohtanut Elinan, mutta – tulkaa tämä tietämään – kaiken tämän, kaiken tämän tein rakkaudesta, puhtaasta, pyyteettömästä rakkaudesta. En näin halunnut, en suunnitellut, näin vain kävi. Olin myös joka kerta minua alueelta poistettaessa vannonut tämän olevan viimeinen kerta, ja ajatellut, kuinka elämäni olisi onnellista, jos minulla vain olisi Elina, ja minulla olisi vain Elina. Jättäisin tämän kaiken taakseni ja toteaisin sen olleen virhe. Katuisin. Häpeäisin. Itsesäälissä piehtaroidessani, nousu- ja laskuhumalan kastellessa reiteni nousu- ja laskuveden tavoin, valmistauduin tulevaan morkkikseen, joka tulisi peittämään alleen kaiken, mitä olin siihenastisen elämäni aikana yhteensäkään kokenut. En olisi halunnut huomisen tulevan.

Sain puhelimeeni viestin: ”Täällä on joku mies. Voisitko noutaa?” Olivat löytäneet päiväkodin hiekkalaatikosta, caprihousut nätisti viereen viikattuna, paha kakku pakaroittensa välissä. Ei tarvinnut tunnistusta, ei. Toivoin tuulen kääntyvän niin omassa kuin Jarmonkin elämässä, mutta juuri tällä hetkellä siksi, että kemiläisen nuoruuteni paperitehtaiden varjossa viettäneenä voin todeta niiden tuoksuvan tähän verrattuna ylähyllyn tuotteilta. Raahustaessani kohteeseen, pohdin, että Intiassa Jarmo olisi todennäköisesti jo poltettu, joten olin hetken onnellinen siitä, että satuimme sijaitsemaan muualla kuin siellä. Muita onnellisuuden pipanoita en tuolta hetkeltä juurikaan tähän hätään muista. Olin kuitenkin sisäistänyt tärkeimmän; toisista välittämisen ja huolehtimisen. En jättäisi Jarmoa, tuskin hänkään minua. Hän toki silloin tällöin hetkellisesti jättää, mutta tajun palattua kroppaan, tietää minun olevan siinä.

Onnistuin raahaamaan Jarmon kylpylään. Alkamassa olleen lasten vesijumppatuokion sirkeäsilmäinen vetäjätyttönen lupautui katsomaan kahluualtaassa makaavan Jarmon perään. Ja mikäli niin kävisi, että Jarmo hetkellisesti uppoaisi, voisivat lasten kanssa poksautella pintaan nousevia kuplia. Näin käydessä kaikki tavallaan voittaisivat? Kaikki oli siis hyvin. Saatoin jatkaa elämääni.

Sen teinkin, kuin uutena miehenä. Menneet episodit unohdin ja suuntasin fokukseni siihen olennaiseen, John Smith Rock Festivaliin. Miksi olin tänne tullut? Olinko tullut huolehtimaan ystävästäni? Olinko tullut viettämään oikeasti aikaani rakkaimpani kanssa? Olinko tullut nauttimaan ja elämään elämääni juuri parhaaksi katsomallani tavalla, taivaallisesta, kollektiivisesta tunteesta nauttien. Valitsin noista yhden. 

Saattelin itseni iltaan kuuntelemalla maailman hienoimmassa maisemassa olevalta lavalta kaikuvaan musiikkia, sen moninaisia sävyjä ja tunteita. Räyhäkästä rokkia, tiukkaa metallia, kenkiintuijottelumusiikkia ja kaikkea noiden väliltä. Näillä hetkillä tiesin löytäneeni sen mitä olin tullut täältä hakemaan. Itseni.